sunnuntai 1. huhtikuuta 2012


Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: "Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkös sinä näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

"Sill' on ripsissä tähden säkenet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan raakileet."
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.

-Kaarina Helakisa-

5 kommenttia:

  1. Oi miten kaunis runo ja miten kaunis pienokainen. Ihanan paljon hiuksia jo toisella! :)

    VastaaPoista
  2. Lokinpojan äitiä itkettää vieläkin joka kerta kun lukee tuota runoa:)

    VastaaPoista
  3. Runo tosiaan osu ja upposi myös täällä. Itku tulee joka kerta.

    VastaaPoista
  4. Ooh, onnea! Mikä pieni mutruhuuli hän onkaan :-)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)